Kaaliranskalaisunelma

Brasovilaisissa kahviloissa, irkkupubissa, baarissa, ravintolassa tai internetkahvilassa on vaikeaa rauhoittua, kun ymparilla aina ja jokahetki taustalla soi nopea biittinen tanssimusiikki. Tekee lahinna mieli lahtea juoksemaan.
Taalla monessa paikassa, kuten Budapestissakin, lammitys toimii kaasulla. Herasin aamulla kuudelta ollessani yltapaalta hiessa ja kaannyttyani tehoja vahemmalle, herasimme viisi tuntia myohemmin jaatavaan kylmyyteen. Moiset kaasulla lampenevat kapistukset eivat muutoinkaan herata minussa suurta luottamusta, mutta mita muutakaan sita voi kuin luottaa?
Tanaan olemme laahustaneet pitkin poikin lumisia katuja, pesseet nyrkkipyykkia, selvitelleet asioita turisti infossa, syonyt ylirasvaisen aamupalan (joka omalla kohdallani tarkoitti "kasvissampylaa kaalilla, juustolla ja ranskalaisilla, jam.. tai sitten ei) ja jopa vahan vaannellyt itseani ja tehnyt aurinkotervehdykset, seisomasarjan ja loppuliikkeet. Nyt taytyy kiiruhtaa tapaamaan Lauria ja Samia aukiolle. Jos vaikka saisin jotain vahan varikkaampaa illaliseksi..

Uudelle elamalle

Budapestin joukkoliikennetta ei kay kuin kehuminen, mutta Keletin juna-aseman henkilokunnasta ei voi sanoa ihan samaa. Eilen illalla tehdessamme lahtoa meidat neuvottiin vaaralle laiturille ja kuin ihmeen kaupalla ehdimme oikeaan junaan. Viime minuutilla.
Sam paatti lahtea mukaamme Romaniaan, silla yojuna Sofiaan olisi tullut liian kalliiksi.
Olimme kolmin kuuden hengen istumahytissa ja ystavallinen naiskonduktoori sanoi meille tupakointimahdollisuuksista kysyessamme: "Tupakointi ei ole sallittua tassa junassa", piti pienen tauon, hymyili ja lisasi, "mutta ainahan voitte sulkea hytin oven ja verhot ja polttaa ikkunasta ulos. Me emme unkarilaiset emme niin valita, mutta tilanne Romanian puolella voi ola toinen". Oikeastaan vaan siksi, etta jokin on samaan aikaan kiellytta ja luvallista oli pakko polttaa yksi savuke ikkunanraossa roikkuen. Sam haki ravintolavaunusta meille kaikille kolmelle tolkit olutta ja niita kippistellen juhlimme uuden elaman alkua. Eilinen oli australiaslaisystavamme uuden syntymisen paiva: han paatti viimein virallisesti luopua elamastaan Samathana ja julkisti elamansa Samuelina. En ole koskaan aiemmin voinut mitenkaan ymmartaa, miksi joku ihminen haluasi elaa vastakkaisen sukupuolen ruumissa, mutta Samin kanssa keskutellessa se tuntuu maailman luonnollisimmalta asialta. Ihana tytto, poika, ihmisolento!

Aamuyosta hyttiimme kirjaimellisesti ahtautui keski-kainen nainen ja mies. Siirryimme jotakuinkin istuma-asentoihin ja Lauri laittoi pitkien kalsareidensa paalle housut. Toinen toisiimme nojaillen jatkoimme unia.
Maisema muuttui pikkuhiljaa tasaisesta makiseksi ja paljaasta kirkkaan valkoiseksi.
Sam oli rajahtaa onnesta nahdessaan ensimmaisen kerran elamassaan lunta. Vielakin han hihkuu kymmenen minuutin valein kuinka uskomatonta se on. Meista se on Laurin kanssa vahan hassua. Hassua on myos se, etta suomalaisen taytyy tulla alas Romaniaan nahdakseen lunta..

Ianin ystava Ani (Laurin mielesta Hani) haki meidat autolla asemalta ja naytti mista loydamme majapaikkamme. Se on aivan Brasovin vanhan kaupungin keskustassa ja on vaikeaa uskoa sita mita ymparilla on: korkeuksiin nousevat vuoret, idylli, vanha keskusta ja auringonsateiden kimmellys lumipeitteen pinnalla. Asken kavimme syomassa pastaa, polentaa ja banana splittia.
Erityisesti naiset pistavat taalla silmaan: useimmat ovat pukeutuneet erittain naisellisesti iasta tai viileasta ilmasta huolimatta. Melkein joka toisella vastaantulijalla on karvahattu. Ihmiset ovat ystavallisia ja auttavaisia kielimuurista huolimatta.

Budapest on nyt hetken taaksejaanytta elamaa, vaikka eilen Escerin kirpputorilta (jota"antiikkimarkkinat" kuvaisi paremmin) loytamani villainen kellomekko lammittaakin mukavasti jalkoja ja kirjailtu nahkakassi kantaa tarve-esineet myos taalla. Unkarilaiset olivat paapiirteittain erittain avuliasta kansaa ja jo hetken kartta kadessa paikallaan seisottuaan oli joku vieressa kysymassa mihin sita ollaan oikein matkalla. Erityisesti Lauri "The ladies man" loi keskuteluja paikallisten (ja ulkomaalaisten) kanssa ahkeraan tahtiin. Nyt sitten taalla. Vasyttaa, mutta olo on onnellinen.

Heittaytymista

Usein matkatessa tulee olo, etta on pakko paasta liikkeelle, eteenpain. Nyt on juuri sellainen olo. Vajaaseen viikkoon on mahtunut paljon vahvoja tunteita ja kokemuksia. On ollut suhteellisen helppoa unohtaa kodin rutiinit, tyo ja elaa ihmisten kanssa tassa ja nyt.
Viela pari paivaa sitten ajattelin kirjoittavani pari kirjetta Suomeen, mutta en ole varma pystynko siihen sittenkaan. Nyt tuntuu silta, etta tullakseen osaksi tieta on pakko antautua ja unohtaa muu.
Huominen saattaa tuoda mukanaan toisenlaisia ajatuksia. Sen nakee sitten.

Lauri hauskuuttaa eteisessa slovanialaistyttoja ja mina odotan Samia suihkusta. Olemme luovuttaneet huoneemme ja vieneet tavaramme hostellin parvekkeelle sailoon. Juna lahtee vasta vahan ennen puolta yota, joten suuntaamme Budapestin suurimmalle kirpputorille ja sitten onkin jaahyvaisten aika..

Aurinko aurinko lettuja paistaa

Eilisen sateen jalkeen oli virkistavaa nahda auringon valoa (tosin aika pitkalle pelkastaan ikkunasta). Olimme eilen hostelliporukalla iltaa istumassa ja niinhan siina kavi, etta unicumia ja absinttia juotiin. Loppu onkin sitten arvattavissa. Krapulasta huolimatta (tai sen ansiosta?) tanaan on ollut ihanan rauhallinen paiva, taynna lasnaoloa. Kavimme auringon laskiessa Tsilpin kanssa haahuilemassa yzmpari iltapaivaruuhkaisia katuja ja paadyimme syomaan erittain taytteista pizzaa Mr.Pizza nimiseen ravintolaan. Hollantiaustaralialaissuomalainen porukkamme hajoaa huomenna, kun kaikki lahtevat jatkamaan matkaa omiin suuntiinsa. Mutta onhan meita viela Lauri ja mina. Meilla on liput ostettuna huomiseen Budapest-Brasow yojunaan ja keskiviikkona ollaankin jo Transilvaniassa Karpaattien suojissa.

Kummisedän pesässä

Hostellihuoneen yläpeti, vierässä olevasta ikkunasta avautuu näkymä budapestilaiselle sisäpihalle. Katonrajassa kimmeltää auringonsäteet. Vatsassa on kupillinen marjateetä ja pala vaaleaa leipää nökäreellä marmeladia. Voisi olla huonommatkin edellytykset aloittaa pikkukrapulainen lauantaipäivä.
Lauri jätti koneensa minulle huostaan tehdessään lähtöä kuvaamaan kaikki Budapestin metroasemat. Taitaa olla turha odotella herraa kotiin ihan pian.
Tänään ajattelin taas etsiskellä tekemättömyyden ihanuutta. Siinä menee aina aikansa ennenkuin oppii olemaan ilman suurempia suunnitelmia ja aikatauluja. Aluksi usein tuntuu tosi tyhjältä, mutta pikkuhiljaa sitä oppii heittäymään ja etenemään pienten merkkien pohjalta. Rutiineista ja rooleista irrouttautuminen kestää ja hiukan pelottaa. Ilman niitä on kuitenkin paljon helpompi tarttua hetkeen ja avata itsensä.

Kylpeminen on rentouttavaa. Eilen aamulla herättyämme juttelimme hetken kanssareissaajien kera hostellin oleskelutilassa ja silloin oikeastaan sain taas ensikerran tällä matkalla kiinni siitä, miksi kaipaan tienpäälle niin paljon: tarinat, ne tuhannet tarinat, menneet hetket, erilaiset määränpäät, mutta lopulta aina tunne siitä, että jaamme saman, olemme pieniä tärkeitä osaisia suuresta kokonaisuudesta.
Otimme metron ja menimme grillin kautta kylpemään. Lauri sanoi, ettei aio enää koskaan ostaa hampurilaista unkarilaiselta grilliltä.. Jo kylpylän edustalla olevasta viemäristä nousi höyry. Rakennus oli parisensataa vuotta vanha, jokapuolella esiin työntyi veistoksia ja katon pinnassa kilpailivat ruskeat ja kirkkaanvihreät hometahrat. Altaita oli viitisen kappaletta, kolme sisällä ja kaksi ulkona. Kuumassa ulkoaltaassa tulikin löllyttyä tunnin verran, puoliksi vedessa, puoliksi viileän viiman vietävänä. Siinä oli rentoutusta kerrakseen. Pukuhuoneissa toimi "key- manit ja womanit". He avasivat pukukaapin oven ja ennen lukitsemista kiinnittivät kylpijän uimapukuun numerolaatan, jossa olevat numerot he kirjoittivat liitutauluun kaapinoven sisäpuolelle. Sitten piti vain yrittää muistaa oman kaapin ulko-oven numero. Minun oli 77. Kylpemisen jälkeen oli niin raukea ja väsynyt olo, että tulin takaisin hostellille Laurin jatkettua musiikkikauppakierrokselle. Otin pienet kolmen tunnin torkut. Aina sama juttu matkalla: aistit on suuremmalla käyttöasteella ja alussa väsyttää jatkuvasti.

Illalla menimme The old man's pubiin, jossa kuulimme olevan livebändejä päivittäin. Musiikkia oli ja se oli ihan mukaansatempaavaakin, mutta paikka oli hipunverran liian iso ja kymmenen vuoden päästä se saattaisi sopia paremmin meille. Lauria siteeratakseni: "Molly Teerenpelin asikkailla".
Olimme nähneet samalla kadulla mukavan näköisen kuppilan, mutta harmiksemme se oli jo ehtinyt sulkea ovensa. Päätimme lähteä sen enempää ajattelematta käyskentelemään eteenpäin ja hetken kuluttua löysimme itsemme ristiriitaisesti kuositetuilla tyynyillä ja kankailla sisustetusta kellarista kuuntelemasta mustalaisbändiä ja juomasta heinekeniä. Kaikkein hämärintä tässä kokemuksessa oli se, että me olimme ensimmäisen tunnin ajan baarin ainoat asiakkaat. Miehillä näytti olevan jonkinmoiset jamit käynnissä. Hellyyttävä isomahainen partasuinen mies oli jonkinmoinen keskipiste. Hän soitti viulua ja aina välillä mukaan toisen viulun voimin innostui oletettavasti hänen poikansa. Huikeaa oli soitto tuo. Ihan pienen hetken vähän jännitti, kun emme olleet varmoja oliko paikka edes auki. Missään ei näkynyt baaritiskiä ja miehet olivat selvästi kuin yhtä perhettä. Mutta soittoa kuunnellessa rentouduimme ja totesimme, että mikäli tähän hetkeen on tarkoitus päättää päivänsä, niin ainakin lähdemme onnellisina. Mutta hengissä ollaan edelleen eikä ne kaksi heinekeniäkään vieneet meitä vararikkoon (toisin kuin ne kaikki sen jälkeen muissa baareissa juodut).

Nyt lähden selvittämään millä ilveellä täältä pääsee halvalla Romaniaan.

Keep walking

Kolmen tunnin kylpylässä lillumisen ja melkein yhtäpitkien päiväunien jälkeen ei ehdi kirjoittaa. Nyt pitäis saada silmät auki, ravintoa vatsaan ja lähteä kuulemaan livemusaa (ja kuulemma myös juomaan lisää olutta, sanoo Lauri, musiikkiliikkeissä luuraaja).

Kuka peloton susi

Heräsimme aamulla reippaasti ja vähän vähemmän reippaasti kuuden pintaan. Koska emme halunneet jättää ruokia pilaantumaan jääkaappiin, myöhästyimme suunnittelemastamme bussista ja heitimme vahingossa sekajätepussin kartonkikeräyslaatikkoon eikä meille jäänyt aikaa korjata tilannetta. Kaikki kuitenkin sujui enemmän kuin helposti: olimme Helsinki-Vantaan lentoasemalla hyvissä ajoin ja löysimme liikkuvan poliisin pisteen ensi yrittämällä, saimme Laurille passin kouraan ja pian sen jälkeen löysin itseni ostamasta Moominvalley in November-kirjaa läheltä porttia numero 30A. Herra Nappia jännitti lentokoneessa, minua väsytti. Luimme ilmassa kaikki päivän lenhdet Satasesta Iltasanomiin ja joimme puoliksi 187 senttilitraa valkoviiniä.
Oli melkein epäilyttävää kuinka yksinkertaisesti löysimme hostellin. Valitsimme kahdesta kalliimman ja nyt yövymme neljän hengen huoneessa kaksin ja pulitamme siitä kymmenen hengen huoneen kuuden euron sijaan kahdeksan euroa per naama, per yö. Melkein tulee vararikko, etenkin jos ottaa huomioon monta euroa tuhlasimme tänään erilaisiin oluisiin forintteina.
Istuimme muunmuassa Darkness nimisessä paikassa, joka katto oli vuorattu hämäkinseiteillä ja vieruskavereina istui muovisia luurankoja sekä Happy-pubissa, johon lopulta jopa saapui muutamia muita ihmisiä meidän lisäksemme..
Nyt täytyy jättää loput huomiselle, sillä Lauri kuorsaa jo enkä minä raukka osaa sulkea tätä konetta ilman sen apua.. Aika helppoa kuitenkin tämä postailu, sillä hra Napilla on tämä mäkki mukana yhteyskin näyttää ylettyvän tähän omaan huoneeseen saakka..
Kirpparilla alle kolmevuotias huuteli: "kuka", hienostovaatekaupan nimi oli "peloton" ja bussin kyljessä luki "susi buzs". Sukulaiskieliä joo.

Seikkailumieltä kasvatellessa

Rinkka on pakkaamatta, mutta loma alkanut. Enää vastaajaviesti työpuhelimeen ja puhelin kiinni. Totuudenmukaisin viesti olisi lyhyt ja ytimekäs EVVK, mutta matkalla mahdollisesti kertyvien mastercard- laskujen maksukykyisyyden säilyttämisen toivossa taidan tyytyä perinteisempään: Heidi tässä moi, olen lomalla..
Suunnitelmia ei oikeastaan ole, ei edes Budapestilaisten hostellien osoitteita, mikä täytynee korjata tämän illan aikana. Olemme kuitenkin kuulleet saavamme joogiystäväni 15 neliötä käyttöömme Brasovissa, Romaniassa ja avaimien saannin varmistamiseksi luvanneet löytää itsemme kyseisestä kaupungista viikon päästä keskiviikkona. Se miten sinne pääsemme on yhä arvoitus. Tosin sain tänään budjettia laskeskellessani kuningasidean lifataamisesta. Saa nähdä mitä herra Nappi (Lauri) mahtaa olla asiasta mieltä.
Nyt muutama riepu rinkkaan ja puolikymmeksi rautatieasemalle Lauria vastaan. Aamulla sitten toivommekin löytävämme herran passin lentoaseman poliisipisteestä. Ja eikun matkaan.