Kummisedän pesässä

Hostellihuoneen yläpeti, vierässä olevasta ikkunasta avautuu näkymä budapestilaiselle sisäpihalle. Katonrajassa kimmeltää auringonsäteet. Vatsassa on kupillinen marjateetä ja pala vaaleaa leipää nökäreellä marmeladia. Voisi olla huonommatkin edellytykset aloittaa pikkukrapulainen lauantaipäivä.
Lauri jätti koneensa minulle huostaan tehdessään lähtöä kuvaamaan kaikki Budapestin metroasemat. Taitaa olla turha odotella herraa kotiin ihan pian.
Tänään ajattelin taas etsiskellä tekemättömyyden ihanuutta. Siinä menee aina aikansa ennenkuin oppii olemaan ilman suurempia suunnitelmia ja aikatauluja. Aluksi usein tuntuu tosi tyhjältä, mutta pikkuhiljaa sitä oppii heittäymään ja etenemään pienten merkkien pohjalta. Rutiineista ja rooleista irrouttautuminen kestää ja hiukan pelottaa. Ilman niitä on kuitenkin paljon helpompi tarttua hetkeen ja avata itsensä.

Kylpeminen on rentouttavaa. Eilen aamulla herättyämme juttelimme hetken kanssareissaajien kera hostellin oleskelutilassa ja silloin oikeastaan sain taas ensikerran tällä matkalla kiinni siitä, miksi kaipaan tienpäälle niin paljon: tarinat, ne tuhannet tarinat, menneet hetket, erilaiset määränpäät, mutta lopulta aina tunne siitä, että jaamme saman, olemme pieniä tärkeitä osaisia suuresta kokonaisuudesta.
Otimme metron ja menimme grillin kautta kylpemään. Lauri sanoi, ettei aio enää koskaan ostaa hampurilaista unkarilaiselta grilliltä.. Jo kylpylän edustalla olevasta viemäristä nousi höyry. Rakennus oli parisensataa vuotta vanha, jokapuolella esiin työntyi veistoksia ja katon pinnassa kilpailivat ruskeat ja kirkkaanvihreät hometahrat. Altaita oli viitisen kappaletta, kolme sisällä ja kaksi ulkona. Kuumassa ulkoaltaassa tulikin löllyttyä tunnin verran, puoliksi vedessa, puoliksi viileän viiman vietävänä. Siinä oli rentoutusta kerrakseen. Pukuhuoneissa toimi "key- manit ja womanit". He avasivat pukukaapin oven ja ennen lukitsemista kiinnittivät kylpijän uimapukuun numerolaatan, jossa olevat numerot he kirjoittivat liitutauluun kaapinoven sisäpuolelle. Sitten piti vain yrittää muistaa oman kaapin ulko-oven numero. Minun oli 77. Kylpemisen jälkeen oli niin raukea ja väsynyt olo, että tulin takaisin hostellille Laurin jatkettua musiikkikauppakierrokselle. Otin pienet kolmen tunnin torkut. Aina sama juttu matkalla: aistit on suuremmalla käyttöasteella ja alussa väsyttää jatkuvasti.

Illalla menimme The old man's pubiin, jossa kuulimme olevan livebändejä päivittäin. Musiikkia oli ja se oli ihan mukaansatempaavaakin, mutta paikka oli hipunverran liian iso ja kymmenen vuoden päästä se saattaisi sopia paremmin meille. Lauria siteeratakseni: "Molly Teerenpelin asikkailla".
Olimme nähneet samalla kadulla mukavan näköisen kuppilan, mutta harmiksemme se oli jo ehtinyt sulkea ovensa. Päätimme lähteä sen enempää ajattelematta käyskentelemään eteenpäin ja hetken kuluttua löysimme itsemme ristiriitaisesti kuositetuilla tyynyillä ja kankailla sisustetusta kellarista kuuntelemasta mustalaisbändiä ja juomasta heinekeniä. Kaikkein hämärintä tässä kokemuksessa oli se, että me olimme ensimmäisen tunnin ajan baarin ainoat asiakkaat. Miehillä näytti olevan jonkinmoiset jamit käynnissä. Hellyyttävä isomahainen partasuinen mies oli jonkinmoinen keskipiste. Hän soitti viulua ja aina välillä mukaan toisen viulun voimin innostui oletettavasti hänen poikansa. Huikeaa oli soitto tuo. Ihan pienen hetken vähän jännitti, kun emme olleet varmoja oliko paikka edes auki. Missään ei näkynyt baaritiskiä ja miehet olivat selvästi kuin yhtä perhettä. Mutta soittoa kuunnellessa rentouduimme ja totesimme, että mikäli tähän hetkeen on tarkoitus päättää päivänsä, niin ainakin lähdemme onnellisina. Mutta hengissä ollaan edelleen eikä ne kaksi heinekeniäkään vieneet meitä vararikkoon (toisin kuin ne kaikki sen jälkeen muissa baareissa juodut).

Nyt lähden selvittämään millä ilveellä täältä pääsee halvalla Romaniaan.