Viimeista kokonaista reissupaivaa viedaan.
Torstai meni loppujen lopuksi pelkaksi lepailyksi. Matkustuspaivat, varsinkin oinen liikkuminen vaatii aina veronsa. Toisaalta miksi sita tarvitsisikaan hampaat irvessa tehda asioita, jos voi olla tekemattakin?
Eilen kavimme tutustumassa Budapestin kupeessa sijaitsevaan Szentendren vanhaan kaupunkiin. Tunnelma oli rauhallinen. Kuljeskelimme kaduilla ja kavimme antiikkikaupoissa. Punaisen kirkon tsetseenimuseosta loysimme maalauksen Hietsusta (ystava). Joku voisi vaittaa kuvassa olevan jaban esittavan Jeesusta. Harmi vaan ettemme onnistuneet salavalokuvaamaan sita, vaikka olimme museon ainoat asiakkaat. Innokkaat siivoojat saattavat toisinaan olla myos riesa. Lauri osti postin kioskilta arvan. Myyja tuli levea hymy naamallaan ulos kioskista ojentamaan voiton hanelle ja katteli viela paalle. Naisten mies mika naisten mies.
Takaisin Budapestiin saavuttuamme kavin hostelilla kaappaamassa pyyhkeen ja uimapukun reppuun ja suuntasin kylpylaan. Ilta oli pimea ja toisen ulkoilma altaan 37 asteinen vesi tuntui maanpaalliselta taivaalta. Toisessa altaassa oli olo kuin pienella tytolla mennessani voimakkaan virran mukana ympyraa kuin karusellissa. Viidentoista minuutin valein virtaus muuttui poreeksi. Todellakin, pala taivasta.
Hostellille palattuani paatimme lahtea ulos brasilialaisen huonetoverimme Danielin ja Laurin kanssa. Suuntasimme Stiinan kehoitusten mukaisesti Klub Vittulaan (baarin nimi kirjaimellisesti), Budapestin Torveen. Kyseessa oli suhteellisen pieni kellari taynna savua ja ihmisia. Musiikki hiveli korvia (kylla Unkarissa osataan!). Ilta venyi suhteellisen pitkaksi ja Non stop ABC:lta tarttui kotimatkalle evaaksi pikkupullo Jagermaisteria. Daniel piti siita erityisesti. Olimme jo melkein kotiovella, kun hairahduimme viela kavaisemaan lahipubissamme Galleriassa. Ovessa lukee, etta se on avoinna 00-24 ja asiaa tiedusteltuamme ystavallinen baarityontekija kertoi asian todella olevan niin. Viela kaatui yksi Dreher lisaa kurkusta alas ja turkkilaiseen paastyamme oli vaikeaa tilata, kun ei meinannut enaa oikein nahda kunnolla. Siis se oli tupakansavusta tietenkin, ei juomisesta..
Tanaan teimme ihmeita ja ylitimme Tonavan. Vaikka olemmekin erikoistuneet Pestin puoleen tutustumiseen, oli antoisaa kayda myos Budassa. Linnamaelta naki pitkalle.
Lauri vei minut 1,2 kilometria pitkalle luolaseikkailulle. Maanalla oli kosteaa ja tunnelliverkostoista tehty kiinnostavia erilaisilla tehosteilla, muuanmuassa musiikilla. Viisitoistavuotta sitten olisin varmasti pissannut housuun jannityksesta ja riemusta, mutta nyt kaikki tuntui teennaiselta. Mutta naimpahan sentaan punaviinia suihkivia lahteita ja niiden ymparilla porraavia banaanikarpasia.
Paluumatkalla, oh niin tuttuun ja turvalliseen Pestiin jaimme seisomaan keskelle Chain bridgea pitkaksi toviksi seuratessamme lokkien leikkia Tonavan virtauksessa. Sadat lokit tulivat takaperin virtauksen mukana kohti sillan reunaa ja juuri ennen sillan alle joutumistaan ne lehahtivat lentoon ja laskeutuivat taas parin sadan metrin paahan sillasta aloittaakseen saman takaperin ajelehtelemisen uudelleen. Toiset uskalsivat tulla lahemmaksi siltaa kuin toiset. Ajattelimme ruveta tekemaan bisnesta mika lokki uskaltautuu pisimmalle- vedonlyojina.
Daniel jatkoi matkaa ja nyt ollaan taas vain me kaksi viheltelijaa jalleen.
lauantai 9. helmikuuta 2008
torstai 7. helmikuuta 2008
Laredevere Romania!
Olen sekaisin unen puutteesta, mutten koe tarvetta kayda nukkumaan. Olemme takaisin Budapestissa, pitkan ja tapahtumarikkaan yon paatteeksi. Vanha tuttu hostelli on hiljainen. Ihmiset ovat joko lahteneet jatkamaan matkaa tai menneet nuuhkimaan kaupungin tuulia. Itsesta tuntuu kuin olisi takaisin omassa olohuoneessa. Ei ole kiiretta eika tarvetta mihinkaan. Rakastan tallaisia paivia, paivia ilman suunnitelmia. Pitkasta aikaa olen saanut kirjoitettua viesteja ihmisille, keta ajattelen paljon, mutta keihin minulla ei ole muka koskaan aikaa pitaa yhteytta.
Romanian Multumesca:t (kiitokset), yltapaalta ravassa kannoilla kiirivat katulapset, Heidi-suklaat (jota kylla loytyy kilon verran rinkasta), maissipuurot, ystavalliset ja aidosti kiinnostuneen oloiset ihmiset, vuoret, Sighisoaran opaskoira, paikallisten pienet ja vaatimattomat, mutta tunnelmalliset baarit (joissa olut ei maksa mitaan!) ja paljon muuta on menneita nyt paivia, mutta elaa sydamessa.
Tiistai iltana ollessani marjamehulla (?) vakio (ja todennakoisen yhdessa ainoista) internetpaikkani baarissa, tuli Lauri, casinoilla luuhaaja (ja sina iltana monen romanialaisen paras kaveri) luokseni ja sanoi, etta "tanaan otetaan mita vaan minun piikkiini". Herra oli voittanut 500 leita (reilut sata euroa) casinolla ja heti oli liuta ystavia ymparilla. Myos naisseuraa olisi loytynyt, maksua vastaan tietenkin. Niimpa joimme pienet lasit viskia ystaviemme Jonin ja Ramin kunniaksi. Kippis!
Samassa baarissa, joka muuten vaikutti olevan paikallisten nuorten suuressa suosiossa tuli poytaani nuori herra ja aloitti keskustelun: "Is that your husband?", ja osoitti huoneen toisessa paassa hedelmapelia hakkaavaa Lauria.
"No, just a friend", vastasin mina.
Geelilla hiuksensa taakse sliipannut ja tatuoitu poika jatkoi keskutelua: "Is he your boyfriend?", johon mina vastasin: "No, he is my f r i e n d."
"What is your friends name?", jatkoi poika.
Mina: "Lauri".
"LAURIIIIIIII!", poika huusi nyt ja helilutti kattaan pelikoneen suuntaan.
Sekunnin paasta han oli jo tekemassa tuttavuutta Laurin kanssa kasvotusten: "Is she your wife?", kysyi poika Laurilta.
"No, she is my friend." Ja kuten arvata saattaa tama keskustelu ei loppunut tahan.
Samanmoinen tilanne sattui eraana iltana Fifissa, jossa 17-vuotias tequilaa kaksin kasin kiskonut tytto kysyi Laurilta lahtoa tehdessamme, josko olen hanen tyttoystavansa. Laurin vastattua kieltavasti tytto rupesi jankkaamaan: "You should be with here, you should be with her.."
No, tottahan toki me olemmekin, mutta ystavina. Mita muuta saisi olla? Romaniassa ei naemma ole kovin yleista, etta poika ja tytto ovat pelkastaan ystavina toistensa seurassa. Toisaalta sen kylla huomaa baareissa ja muualla, missa kymmenen vuotiaan nakoiset tytot kaulailevat antaumuksella usein puolet vanhemman nakoisten poikien kanssa.
Eilen kavimme katsastamassa maisemia ja esineita menneilta ajoilta Sighisoaran Clocl tower- museossa. Tornin nakoalatasanteelta naki loputtomaan elamaan. Kaiteen reunaan oli merkattu etaisyyksia eri kaupunkeihin ja muunmuassa Budapest oli viela tuolloin reilun 500 kilometrin paassa ja Sydney reilun 15 tuhannen kilomatrin takana. Lauri, the ladies man ja rahakas uhkapeluri, piti enemman asemuseosta, jossa naimme miekkoja, jousipyssyja, haarniskoja, pyssyja ja paljon muuta menneilta vuosisadoilta. Neljalta otimme jalleen paikallisjunan, tuon sinisen rautalaatikon takaisin Brasoviin. Talla kertaa ehdimme ottamaan paikat junan ylakerrasta, jossa illan pimetessa oli oikein tunnelmallista matkustaa, silla valoa toivat vain kaksi hehkulappua, toinen vaunun toisessa ja toine toisessa paassa. Ohitimme jalleen paimenia kuljettamassa lampaitaan, hevosia, lumisia rinteita ja toinen toistaan hauskempia pikkuasemia.
Brasoviin paastyamme kirehdimme bussilla vanhaan kaupunkiin, silla sattui niinkin onnekkaasti, etta joogiystavani Ian oli hoitamassa toitaan kaupungissa. Menimme viela viimeisen kerran Da vinciin pastalle ja tuntui taysin luonnolliselta vaihtaa Ianin kanssa kahden kuukauden kuulumiset Romaniassa. Yhdeksan maissa paatimme ruvata tuhlareiksi ja otimme taksin rautatieasemalle. hintaa kertyi kokonaiset kuusi leita (noin 1,8 euroa). Tuhlasimme viimeiset rahamme paikalliseen Heidi- suklaaseen, (mika myohemmin osoittautui hieman huonoksi paatokseksi).
Juna kohti Budapesti lahti 21.35 ja hyvin pian matkan alkamisen jalkeen tulivat kaksi konduktooria kuuden hengen istumahyttiimme, jossa olimme kahden ja lippujamme katsottuaan rupesivat pudistelemaan paataan ja nauramaan. Ymmarsimme ilman hetken kuluttua paikalle tulkkaamaan saapunutta matkustajaakin, etta silla junalla emme todennakoisesti koskaan paasisi Budapestiin saakka.
Saimme kuulla, etta Unkarin rautatielaiset olivat menneet lakkoon ja nain ollen paasisimme ainoastaan rajalle saakka. Hyva puoli oli se, etta meille jai reilut kuusi tuntia aikaa nukkua ja niimpa Lauri haki viimeisella kympillaan meille ravintolavaunusta pullon hollantilaista olutta (eivat tarjoilleet paikallista). Toinen hieno asia oli, etta toinen heikolla englannillaan tulkanneista miehista oli myos jaamassa pois Aratissa, viimeisessa isossa kaupungissa ennen junanpaate paikkaa, raja-asemaa. Siella poisjaaminen osoittautui jarkevaksi vaihtoehdoksi, silla loysimme heti laiturilta minibussin omistajan, joka lupasi ajaa meidat seka tsekkilaisen tati Emilijan Budapestiin 25 erolla per naama. Niin vanhaksi sita on tullut ettei neljalta aamulla huvita jaada odottelemaan milloinkohan unkarilaisten ratatyolaisten lakko mahtaa loytya. Rahaa ei ole paljon, mutta onneksi sentaan kakskytviis egea taskun pohjalla. Lukuisten pysahdyksien, joiden syyta emme koskaan saane selville, olimme vihdoin 250 kilometrin paassa Budapestin kansainvalisella bussiasemalla. Meille kavi tuuri, silla paasimme sielta sinisella metrolinjalla suoraan hostellille, toisin kuin Emilija kahden valtavan pakaasinsa kanssa. Vahdin hanen laukkujaan silla aikaa kun han selvitteli yhteyksia Bratislavaan. Busseja menee vain kerran paivassa, 06.30 aamulla. Siella suloinen tatyli nyt istuskelee bussiaseman rautapenkilla ja odottelee.
Tuntuu hassulta olla jalleen Budapestissa. Pienta haikeutta ilmassa, koska rakkaat aussiystavani eivat ole enaa taalla. Mutta kohta mieleni ymmartaa paastaa irti ja kaantaa uuden lehden. Katsotaanpa mita Budapestilla on viela Heidille tarjottavanaan.
Romanian Multumesca:t (kiitokset), yltapaalta ravassa kannoilla kiirivat katulapset, Heidi-suklaat (jota kylla loytyy kilon verran rinkasta), maissipuurot, ystavalliset ja aidosti kiinnostuneen oloiset ihmiset, vuoret, Sighisoaran opaskoira, paikallisten pienet ja vaatimattomat, mutta tunnelmalliset baarit (joissa olut ei maksa mitaan!) ja paljon muuta on menneita nyt paivia, mutta elaa sydamessa.
Tiistai iltana ollessani marjamehulla (?) vakio (ja todennakoisen yhdessa ainoista) internetpaikkani baarissa, tuli Lauri, casinoilla luuhaaja (ja sina iltana monen romanialaisen paras kaveri) luokseni ja sanoi, etta "tanaan otetaan mita vaan minun piikkiini". Herra oli voittanut 500 leita (reilut sata euroa) casinolla ja heti oli liuta ystavia ymparilla. Myos naisseuraa olisi loytynyt, maksua vastaan tietenkin. Niimpa joimme pienet lasit viskia ystaviemme Jonin ja Ramin kunniaksi. Kippis!
Samassa baarissa, joka muuten vaikutti olevan paikallisten nuorten suuressa suosiossa tuli poytaani nuori herra ja aloitti keskustelun: "Is that your husband?", ja osoitti huoneen toisessa paassa hedelmapelia hakkaavaa Lauria.
"No, just a friend", vastasin mina.
Geelilla hiuksensa taakse sliipannut ja tatuoitu poika jatkoi keskutelua: "Is he your boyfriend?", johon mina vastasin: "No, he is my f r i e n d."
"What is your friends name?", jatkoi poika.
Mina: "Lauri".
"LAURIIIIIIII!", poika huusi nyt ja helilutti kattaan pelikoneen suuntaan.
Sekunnin paasta han oli jo tekemassa tuttavuutta Laurin kanssa kasvotusten: "Is she your wife?", kysyi poika Laurilta.
"No, she is my friend." Ja kuten arvata saattaa tama keskustelu ei loppunut tahan.
Samanmoinen tilanne sattui eraana iltana Fifissa, jossa 17-vuotias tequilaa kaksin kasin kiskonut tytto kysyi Laurilta lahtoa tehdessamme, josko olen hanen tyttoystavansa. Laurin vastattua kieltavasti tytto rupesi jankkaamaan: "You should be with here, you should be with her.."
No, tottahan toki me olemmekin, mutta ystavina. Mita muuta saisi olla? Romaniassa ei naemma ole kovin yleista, etta poika ja tytto ovat pelkastaan ystavina toistensa seurassa. Toisaalta sen kylla huomaa baareissa ja muualla, missa kymmenen vuotiaan nakoiset tytot kaulailevat antaumuksella usein puolet vanhemman nakoisten poikien kanssa.
Eilen kavimme katsastamassa maisemia ja esineita menneilta ajoilta Sighisoaran Clocl tower- museossa. Tornin nakoalatasanteelta naki loputtomaan elamaan. Kaiteen reunaan oli merkattu etaisyyksia eri kaupunkeihin ja muunmuassa Budapest oli viela tuolloin reilun 500 kilometrin paassa ja Sydney reilun 15 tuhannen kilomatrin takana. Lauri, the ladies man ja rahakas uhkapeluri, piti enemman asemuseosta, jossa naimme miekkoja, jousipyssyja, haarniskoja, pyssyja ja paljon muuta menneilta vuosisadoilta. Neljalta otimme jalleen paikallisjunan, tuon sinisen rautalaatikon takaisin Brasoviin. Talla kertaa ehdimme ottamaan paikat junan ylakerrasta, jossa illan pimetessa oli oikein tunnelmallista matkustaa, silla valoa toivat vain kaksi hehkulappua, toinen vaunun toisessa ja toine toisessa paassa. Ohitimme jalleen paimenia kuljettamassa lampaitaan, hevosia, lumisia rinteita ja toinen toistaan hauskempia pikkuasemia.
Brasoviin paastyamme kirehdimme bussilla vanhaan kaupunkiin, silla sattui niinkin onnekkaasti, etta joogiystavani Ian oli hoitamassa toitaan kaupungissa. Menimme viela viimeisen kerran Da vinciin pastalle ja tuntui taysin luonnolliselta vaihtaa Ianin kanssa kahden kuukauden kuulumiset Romaniassa. Yhdeksan maissa paatimme ruvata tuhlareiksi ja otimme taksin rautatieasemalle. hintaa kertyi kokonaiset kuusi leita (noin 1,8 euroa). Tuhlasimme viimeiset rahamme paikalliseen Heidi- suklaaseen, (mika myohemmin osoittautui hieman huonoksi paatokseksi).
Juna kohti Budapesti lahti 21.35 ja hyvin pian matkan alkamisen jalkeen tulivat kaksi konduktooria kuuden hengen istumahyttiimme, jossa olimme kahden ja lippujamme katsottuaan rupesivat pudistelemaan paataan ja nauramaan. Ymmarsimme ilman hetken kuluttua paikalle tulkkaamaan saapunutta matkustajaakin, etta silla junalla emme todennakoisesti koskaan paasisi Budapestiin saakka.
Saimme kuulla, etta Unkarin rautatielaiset olivat menneet lakkoon ja nain ollen paasisimme ainoastaan rajalle saakka. Hyva puoli oli se, etta meille jai reilut kuusi tuntia aikaa nukkua ja niimpa Lauri haki viimeisella kympillaan meille ravintolavaunusta pullon hollantilaista olutta (eivat tarjoilleet paikallista). Toinen hieno asia oli, etta toinen heikolla englannillaan tulkanneista miehista oli myos jaamassa pois Aratissa, viimeisessa isossa kaupungissa ennen junanpaate paikkaa, raja-asemaa. Siella poisjaaminen osoittautui jarkevaksi vaihtoehdoksi, silla loysimme heti laiturilta minibussin omistajan, joka lupasi ajaa meidat seka tsekkilaisen tati Emilijan Budapestiin 25 erolla per naama. Niin vanhaksi sita on tullut ettei neljalta aamulla huvita jaada odottelemaan milloinkohan unkarilaisten ratatyolaisten lakko mahtaa loytya. Rahaa ei ole paljon, mutta onneksi sentaan kakskytviis egea taskun pohjalla. Lukuisten pysahdyksien, joiden syyta emme koskaan saane selville, olimme vihdoin 250 kilometrin paassa Budapestin kansainvalisella bussiasemalla. Meille kavi tuuri, silla paasimme sielta sinisella metrolinjalla suoraan hostellille, toisin kuin Emilija kahden valtavan pakaasinsa kanssa. Vahdin hanen laukkujaan silla aikaa kun han selvitteli yhteyksia Bratislavaan. Busseja menee vain kerran paivassa, 06.30 aamulla. Siella suloinen tatyli nyt istuskelee bussiaseman rautapenkilla ja odottelee.
Tuntuu hassulta olla jalleen Budapestissa. Pienta haikeutta ilmassa, koska rakkaat aussiystavani eivat ole enaa taalla. Mutta kohta mieleni ymmartaa paastaa irti ja kaantaa uuden lehden. Katsotaanpa mita Budapestilla on viela Heidille tarjottavanaan.
tiistai 5. helmikuuta 2008
Pyllymaessa
Uskomaton vapauden tunne jatkuu.. Tuntuu todella helpottavalta, eta olen paassyt sen ajatuksen yli, etta minun tulisi uraa tyoelamassa. Muistan taas oman kouluni ja sen oppitunnit. Talla matkalla niita on taas ollut monta: valilla olen rakastanut sydameni kyllyydesta, valilla inhonnut, innostunut, inttanyt, vittuuntunut, kaivannut, iloinnut, elanyt hetkessa, rypenyt menneissa, kokenut tyhjyytta, mutten ole antanut periksi kuten helposti rutiinien keskella teen, kun koen itseni tarpeettomaksi itselleni.
Eilen illalla kuljeksimme vanhan Sighiosoran kapeilla kujilla ja puhuimme elamasta. Tahdet loistivat kirkkaana taivaalla ja pistaasipahkinat maistuivat taivaallisilta.
Burg hostellin huone on puhdas (jopa liian) ja sangyt pehmeat. Illalla juttelimme dormitori-kamppiksemme, saksalaisitavaltalaisen Nicon kanssa ja nauroimme saksaksi dubatulle elokuvalle. Nukkumatti vei unimaailman pikaisesti silmat ummistettua ja aamulla oli pienia vaikeuksia nousta sangysta ylos. Hostellihuone oli lampimampi kuin Ianin asunto ilman lammitysta, mutten voi sanoa, etta siellakaan olisi ollut kuuma. Menimme aamupalalle ravintola Draculaan ja soimme jalleen keittoa. Se tultiin tarjoilemaan meille vanhoista kirjailluista vadeista suoraan lautaselle. Aamutee maistui thaimaalaiselta fish saucelta. Ei ihan mun lempparia noin niinkuin heraamiseen.
Ravintolalta lahdimme jatkamaan tutkimusmatkaamme keskiajalle. Kapusimme pitkat puurappuset ylos linnoituksen korkeimmalle kohdalle, jossa koulu ja 1200- luvulta peraisin oleva luterilainen kirkko seisovat (suurin osa romanialaisista on ortodokseja). Puurappusia ymparoineen tunnelin seinien valista auringonsateet tulivat toinen toisensa jalkeen lampimasti valaisemaan kulkuamme ylos. Kirkolla oli erittain avoin ja iloinen lipunmyyja/opas. Han paasti meidat tutkimaan kirkon parvea, jossa oli kyltti "no entry". Kierroksen jalkeen han kertoi meille elamastaan Romaniasta, siita kuinka hanen sisaruksensa ovat muutaneet ulkomaille paremman elaman toivossa (sisko Englantiin ja veli Amerikkaan). Han kertoi tyoskennelleensa aiemmin tehtaassa, mutta huonojen tyoolosuhteiden takia mennyt kouluun ja paassyt kunnan palvelukseen, jossa palkka on 150e kuukaudessa. Tama oli jo toinen kerta, kun kuulimme sen matkan aikana. Vaikka taalla onkin halpaa, en ymmarra miten kukaan voi parjata moisella rahalla. Han sanoi sisarusten pyytavan hanta jatkuvasti muuttamaan luokseen, mutta rakkaus omaan kotiseutuun (Sighisoaraan) saa hanet jaamaan. Kullemma vaikka han olisi viimeinen mies joka sammuttaa Romaniassa valot..
Alastulo reittimme kirkkokukkulalta oli vahintaan haastellinen: muhkurainen tie oli taynna kuoppia ja jaanpeittama. Otin ehka reissun parhaimman valokuvan, kun Lauri laski tahtomattaan pyllymakea. Pitkan matkaa.
Iltapaivalla iski yllattava nalka ja loysimme itsemme pizzalta. Se ei ole kovin vaikeaa taalla, silla paaasiassa ravintolat tarjoavat romanialaista, pizzaa tai pastaa. Pikaruokaravintoloista saa ihmeellisa lihamoukkyja, ransakalaisia ja grillikioskeilta kebabia. Saatuamme mahamme tayteen loysimme lisaa rappusia, jotka talla kertaa johtivat poispain keskustasta. Kohtasimme matkalla kymmenia koiria ja kuulimme satojen haukuntaa. Lauri nauhoitti kukkojen kieuntaa ja ojien lorinaa. Talsimme mudassa ja valilla jaapeitteisella teilla, valilla ylos ja valilla alas. Puhuimme (eri)kielia mummmon kanssa, joka kuristi vihrean talon ikkunasta. Taman vanhan naisen kasvoista loisti niin paljon elamaa, mita meista jokainen janoaa. Lopulta loysimme tiemme ortodoksiselle hautausmaalle, jolle olimme pyrkineet jo pitkaan. Nousimme viela viimeiset portaat, juuri ajoissa todistaaksemme auringon laskua vastapaisella kukkulalla sijaitsevan vahan linnoituksen taakse.
Niin monet ihmiset ovat mielessani, mutta kuulen taas omat unelmani selkeammin. Ainut asia mita todella kaipaan on joogaharjoitus. Kaikki muut olette mukana.
Eilen illalla kuljeksimme vanhan Sighiosoran kapeilla kujilla ja puhuimme elamasta. Tahdet loistivat kirkkaana taivaalla ja pistaasipahkinat maistuivat taivaallisilta.
Burg hostellin huone on puhdas (jopa liian) ja sangyt pehmeat. Illalla juttelimme dormitori-kamppiksemme, saksalaisitavaltalaisen Nicon kanssa ja nauroimme saksaksi dubatulle elokuvalle. Nukkumatti vei unimaailman pikaisesti silmat ummistettua ja aamulla oli pienia vaikeuksia nousta sangysta ylos. Hostellihuone oli lampimampi kuin Ianin asunto ilman lammitysta, mutten voi sanoa, etta siellakaan olisi ollut kuuma. Menimme aamupalalle ravintola Draculaan ja soimme jalleen keittoa. Se tultiin tarjoilemaan meille vanhoista kirjailluista vadeista suoraan lautaselle. Aamutee maistui thaimaalaiselta fish saucelta. Ei ihan mun lempparia noin niinkuin heraamiseen.
Ravintolalta lahdimme jatkamaan tutkimusmatkaamme keskiajalle. Kapusimme pitkat puurappuset ylos linnoituksen korkeimmalle kohdalle, jossa koulu ja 1200- luvulta peraisin oleva luterilainen kirkko seisovat (suurin osa romanialaisista on ortodokseja). Puurappusia ymparoineen tunnelin seinien valista auringonsateet tulivat toinen toisensa jalkeen lampimasti valaisemaan kulkuamme ylos. Kirkolla oli erittain avoin ja iloinen lipunmyyja/opas. Han paasti meidat tutkimaan kirkon parvea, jossa oli kyltti "no entry". Kierroksen jalkeen han kertoi meille elamastaan Romaniasta, siita kuinka hanen sisaruksensa ovat muutaneet ulkomaille paremman elaman toivossa (sisko Englantiin ja veli Amerikkaan). Han kertoi tyoskennelleensa aiemmin tehtaassa, mutta huonojen tyoolosuhteiden takia mennyt kouluun ja paassyt kunnan palvelukseen, jossa palkka on 150e kuukaudessa. Tama oli jo toinen kerta, kun kuulimme sen matkan aikana. Vaikka taalla onkin halpaa, en ymmarra miten kukaan voi parjata moisella rahalla. Han sanoi sisarusten pyytavan hanta jatkuvasti muuttamaan luokseen, mutta rakkaus omaan kotiseutuun (Sighisoaraan) saa hanet jaamaan. Kullemma vaikka han olisi viimeinen mies joka sammuttaa Romaniassa valot..
Alastulo reittimme kirkkokukkulalta oli vahintaan haastellinen: muhkurainen tie oli taynna kuoppia ja jaanpeittama. Otin ehka reissun parhaimman valokuvan, kun Lauri laski tahtomattaan pyllymakea. Pitkan matkaa.
Iltapaivalla iski yllattava nalka ja loysimme itsemme pizzalta. Se ei ole kovin vaikeaa taalla, silla paaasiassa ravintolat tarjoavat romanialaista, pizzaa tai pastaa. Pikaruokaravintoloista saa ihmeellisa lihamoukkyja, ransakalaisia ja grillikioskeilta kebabia. Saatuamme mahamme tayteen loysimme lisaa rappusia, jotka talla kertaa johtivat poispain keskustasta. Kohtasimme matkalla kymmenia koiria ja kuulimme satojen haukuntaa. Lauri nauhoitti kukkojen kieuntaa ja ojien lorinaa. Talsimme mudassa ja valilla jaapeitteisella teilla, valilla ylos ja valilla alas. Puhuimme (eri)kielia mummmon kanssa, joka kuristi vihrean talon ikkunasta. Taman vanhan naisen kasvoista loisti niin paljon elamaa, mita meista jokainen janoaa. Lopulta loysimme tiemme ortodoksiselle hautausmaalle, jolle olimme pyrkineet jo pitkaan. Nousimme viela viimeiset portaat, juuri ajoissa todistaaksemme auringon laskua vastapaisella kukkulalla sijaitsevan vahan linnoituksen taakse.
Niin monet ihmiset ovat mielessani, mutta kuulen taas omat unelmani selkeammin. Ainut asia mita todella kaipaan on joogaharjoitus. Kaikki muut olette mukana.
maanantai 4. helmikuuta 2008
Tarinoita kerroksittain
On jotenkin kevyt olo.
Tana aamuna herattyamme siivosimme Ianin asunnon ja kavimme nopeasti aamupalalla. Hienostoravintolan tarjoilijapoika oli jo kymmenelta aamulla ravintolan tyylin sopivasti vahasanainen. Yes, no, thank you, you are welcome, kaikuivat sanat valmiiksi katettujen poytien lasiloisteessa. Saatuamme vatsamme tayteen kasviskeittoa haimme rinkkamme ja palautimme asunnon avaimet. Sen jalkeen suuntasimme juna-asemalle.
Saimme ostattua liput Sighisoaraan ja varattua liput keskiviikkoyon Braso- Budapest junaan taysin ilman ongelmia. Kello kaksitoistakolmekymmenta sininen peltilaatikkopaikallisjuna lahti heiluttamaan meita kohti vanhaa Romanialaista Sighisoaran kaupunkia. Junassa oli paljon puuta ja vessat yltapaalta siina itsessaan.. Valkohiuksinen, kaukaa Kekkosta muistuttava veteraaniherra tuli istumaan seuraksemme ja aloitti keskustelun romaniaksi. Han myos yritti saksaa, mutta noin kymmenen minuuttia kiivaasti asioita selitettyaan han nousi ylos, levitteli kasiaan, naytti seuraavaa penkkirivia, kumarsi ja lahti. Jo muutaman sekunnin kuluttua kuulimme tutun aanen jatkavan taas. Mita sita nyt istumaan typerien suomalaisten kanssa, kun ei niista edes juttuseuraa saa!
Aluksi vahan ihmettelin, miksi tama kyseinen juna oli yli puolet kalleinta havlvempi, mutta syy selvisi pian. Sininen heiluva laatikko pys'htyi joka ikisella maitolaiturilla, mutta kuten Lauri sanoi, saimme matkan ja museokaynnin samalla rahalla. Ainakin oli aikaa katsella rauhassa ohitse vilisevia, vuoroin vuoria, vuoroin tasankoja. Valilla valkealla tasaisella lumipeitteella laukkusi ryhma hevosia. Emme nahneet aitaa, mutta eikai Romaniassa ole villihevosia? Vahitellen tasangot muuttuivat enemman kumpuilevaksi maastoksi ja ohitimme monia pikkukylia, missa kanat juoksivat vapaina pihamailla ja tasoristeyksissa ihmiset odottivat junan ohitusta hevosvankkureissaan istuen.
Tama kaupunki on jotain ihmeellista. Maen paalla kohoaa ikivanha linnoitus kirkkoineen, taloineen, muureineen kaikkineen ja mika parasta kahdeksanerutoayo-hostellimme on keskella kaikkea sita. Kaikki on vinoa, kaltevaa, kuhmuraista, pyoreaa, epatasaista.. Rakennusten seinista irronneet palat kertovat monta kerroksittaista tarinaa, valilla vihreaa, valilla punaista, toisinaan sinista.
Soimme ruuaksi maissipuuroa juustolla ja kermaviililla. Loysimme ikivanhat rappuset ja nyt tekisi mieli menna seikkailemaan, mutta on jo hamara. Taytyy malttaa odottaa huomiseen.
Tosi mahtavan avoin olo. Maailmankaikkeus on taas lasna.
Tana aamuna herattyamme siivosimme Ianin asunnon ja kavimme nopeasti aamupalalla. Hienostoravintolan tarjoilijapoika oli jo kymmenelta aamulla ravintolan tyylin sopivasti vahasanainen. Yes, no, thank you, you are welcome, kaikuivat sanat valmiiksi katettujen poytien lasiloisteessa. Saatuamme vatsamme tayteen kasviskeittoa haimme rinkkamme ja palautimme asunnon avaimet. Sen jalkeen suuntasimme juna-asemalle.
Saimme ostattua liput Sighisoaraan ja varattua liput keskiviikkoyon Braso- Budapest junaan taysin ilman ongelmia. Kello kaksitoistakolmekymmenta sininen peltilaatikkopaikallisjuna lahti heiluttamaan meita kohti vanhaa Romanialaista Sighisoaran kaupunkia. Junassa oli paljon puuta ja vessat yltapaalta siina itsessaan.. Valkohiuksinen, kaukaa Kekkosta muistuttava veteraaniherra tuli istumaan seuraksemme ja aloitti keskustelun romaniaksi. Han myos yritti saksaa, mutta noin kymmenen minuuttia kiivaasti asioita selitettyaan han nousi ylos, levitteli kasiaan, naytti seuraavaa penkkirivia, kumarsi ja lahti. Jo muutaman sekunnin kuluttua kuulimme tutun aanen jatkavan taas. Mita sita nyt istumaan typerien suomalaisten kanssa, kun ei niista edes juttuseuraa saa!
Aluksi vahan ihmettelin, miksi tama kyseinen juna oli yli puolet kalleinta havlvempi, mutta syy selvisi pian. Sininen heiluva laatikko pys'htyi joka ikisella maitolaiturilla, mutta kuten Lauri sanoi, saimme matkan ja museokaynnin samalla rahalla. Ainakin oli aikaa katsella rauhassa ohitse vilisevia, vuoroin vuoria, vuoroin tasankoja. Valilla valkealla tasaisella lumipeitteella laukkusi ryhma hevosia. Emme nahneet aitaa, mutta eikai Romaniassa ole villihevosia? Vahitellen tasangot muuttuivat enemman kumpuilevaksi maastoksi ja ohitimme monia pikkukylia, missa kanat juoksivat vapaina pihamailla ja tasoristeyksissa ihmiset odottivat junan ohitusta hevosvankkureissaan istuen.
Tama kaupunki on jotain ihmeellista. Maen paalla kohoaa ikivanha linnoitus kirkkoineen, taloineen, muureineen kaikkineen ja mika parasta kahdeksanerutoayo-hostellimme on keskella kaikkea sita. Kaikki on vinoa, kaltevaa, kuhmuraista, pyoreaa, epatasaista.. Rakennusten seinista irronneet palat kertovat monta kerroksittaista tarinaa, valilla vihreaa, valilla punaista, toisinaan sinista.
Soimme ruuaksi maissipuuroa juustolla ja kermaviililla. Loysimme ikivanhat rappuset ja nyt tekisi mieli menna seikkailemaan, mutta on jo hamara. Taytyy malttaa odottaa huomiseen.
Tosi mahtavan avoin olo. Maailmankaikkeus on taas lasna.
sunnuntai 3. helmikuuta 2008
Hyvaa iltaa. Vittu, perkele, saatana.
Vatsaa pistelee ja taytyy olla koko ajan tietoinen missa sijaitsee lahin toilet. Vuorikiipeilimme tanaan Tampa- vuoren huipulle (kabiinihissilla). Ihan kivat nakymat: Brasov, vuoria ja sumua. Kasinolla eilen illalla saamistaan kehoituksista viisastuneena Lauri paatti ruveta opettelemaan romaniaa ja teki lounastilauksensa romaniaksi. Han yritti tilata munakkaan pekonilla, mutta tilasi juustottoman pekonikeiton ilman juustoa. Tarjoilija oli kuitenkin koko ajan ihan messissa. Mina sain talla kertaa mita halusinkin: salaattia ja pannukakkua. Toisin kuin viikko sitten Budapestissa, jolloin tilattuani kaakaon (hot chocolate) sain kuuman koiran (hotdog). Onneksi Tsilpilla oli nalka ja toisella kerralla tarjoilijakin ymmarsi mita olin vailla.
Nyt toivoisin etten olisi syonyt tanaan mitaan.
Palattuamme korkeuksista kavimme pikaisella kierrokselle Muzeum de la art:ssa, jossa meidat paastettiin tasan yhteen nayttelyyn. Ihan hienoja kuvia Himalayalta. Poikkesimme myos viereisessa museossa, jossa myos olimme ainoat vierailijat. Meita varten sytytettiin valot nayttelyhuoneeseen. Etta semmoista.
Loysimme torstaina Brasovin Torven, Fifi cafen. Get your fuckin ass out off the fuckin car, soi tunnelmallisesti taustalla joudessamme olutta pullosta. Silmat punoittivat ja kirvelivat tupakansavusta. Hyva paikka.
"Hyvaa iltaa. Vittu, saatana, perkele", laukaisi Adrian. Oli lievasti sairas fiilis, kun viettaessa perjantai iltaa romanialaisessa Jazz baarissa edessa seisoo selvasti paikallinen nuori herra Jean Sibelius paita paallaan ja suomileijonariipus kaulansa ymparilla. Kaiken kukkuraksi aluksi voisit luulla, etta han osaa suomea, mutta myohemmin kay ilmi, etta hallussa on vain (laaja) kiroilu- ja kannayssanoasto. Tutustuimme joukkoon romanialaisia kaksvitosia nuoria. Lauri luovutti ajoissa, mutta Sam ja mina lahdimme heidan kanssaan clubille. Life is life soi ja jengi hurrasi. Tunnelma oli kuin kolmetoista vuotta sitten Jovin- discossa. Viidelta aamulla Adrian ja Gratsie tarjosivat meille pizzat ja oluet. Jalkimmaiset jouduimme kuitenkin jattamaan poydalle, silla ei tama suomalainen romanialaiselle parjaa. Eilen aamulla uni maistui ja Sam melkein myohastyi junasta Ateenaan. Siella se nyt menee jossain. Outoa olla taas kaksin Laurin kanssa, mutta toisaalta helpottavaa, silla ensimmaisen kerran elamassani kuulin (mieheksi haluavan) naisen tunnustavan ihastumistaan minuun.. Taytyy sanoa, etta toki sen kuuleminen tuntui hyvalta (mika vaan milla ego kasvaa), mutta tajusin entista vahvemmin mihinpain romanttisen rakkauden etsinnassani kallistun. Kylla miehet on ihania.
Lauri on jaanyt koukkuun Romanialaisiin uhkapeleihin. Eilen se kavi Casinolla kolme kertaa. En tajua moisista peleista mitaan Suomessakaan ja taalla viela vahemman.
Mika arsyttaa kaikista eniten on se, etta lahes kaikki juomat limuista veteen ovat Coca-cola companyn tuottamia..
Okei, Draculan linna (missa se ei oo koskaan asunut) tarinat taitaa jaada toiseen kertaan, silla toaletti kutsuu..
Nyt toivoisin etten olisi syonyt tanaan mitaan.
Palattuamme korkeuksista kavimme pikaisella kierrokselle Muzeum de la art:ssa, jossa meidat paastettiin tasan yhteen nayttelyyn. Ihan hienoja kuvia Himalayalta. Poikkesimme myos viereisessa museossa, jossa myos olimme ainoat vierailijat. Meita varten sytytettiin valot nayttelyhuoneeseen. Etta semmoista.
Loysimme torstaina Brasovin Torven, Fifi cafen. Get your fuckin ass out off the fuckin car, soi tunnelmallisesti taustalla joudessamme olutta pullosta. Silmat punoittivat ja kirvelivat tupakansavusta. Hyva paikka.
"Hyvaa iltaa. Vittu, saatana, perkele", laukaisi Adrian. Oli lievasti sairas fiilis, kun viettaessa perjantai iltaa romanialaisessa Jazz baarissa edessa seisoo selvasti paikallinen nuori herra Jean Sibelius paita paallaan ja suomileijonariipus kaulansa ymparilla. Kaiken kukkuraksi aluksi voisit luulla, etta han osaa suomea, mutta myohemmin kay ilmi, etta hallussa on vain (laaja) kiroilu- ja kannayssanoasto. Tutustuimme joukkoon romanialaisia kaksvitosia nuoria. Lauri luovutti ajoissa, mutta Sam ja mina lahdimme heidan kanssaan clubille. Life is life soi ja jengi hurrasi. Tunnelma oli kuin kolmetoista vuotta sitten Jovin- discossa. Viidelta aamulla Adrian ja Gratsie tarjosivat meille pizzat ja oluet. Jalkimmaiset jouduimme kuitenkin jattamaan poydalle, silla ei tama suomalainen romanialaiselle parjaa. Eilen aamulla uni maistui ja Sam melkein myohastyi junasta Ateenaan. Siella se nyt menee jossain. Outoa olla taas kaksin Laurin kanssa, mutta toisaalta helpottavaa, silla ensimmaisen kerran elamassani kuulin (mieheksi haluavan) naisen tunnustavan ihastumistaan minuun.. Taytyy sanoa, etta toki sen kuuleminen tuntui hyvalta (mika vaan milla ego kasvaa), mutta tajusin entista vahvemmin mihinpain romanttisen rakkauden etsinnassani kallistun. Kylla miehet on ihania.
Lauri on jaanyt koukkuun Romanialaisiin uhkapeleihin. Eilen se kavi Casinolla kolme kertaa. En tajua moisista peleista mitaan Suomessakaan ja taalla viela vahemman.
Mika arsyttaa kaikista eniten on se, etta lahes kaikki juomat limuista veteen ovat Coca-cola companyn tuottamia..
Okei, Draculan linna (missa se ei oo koskaan asunut) tarinat taitaa jaada toiseen kertaan, silla toaletti kutsuu..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
